いらっしゃい Aktiiviviikonloppu

4.12.

22.-24.10. olikin sellainen aktiiviviikonloppu, että seuraava viikonloppu piti vaan lepäillä. Lauantai Arima onsen-kylässä, sunnuntaina road trip pohjoisrannikolle Obamaan ja maanantaina pikanuudelimuseoon (:D) Minoo:n luonnonpuistoon ruskaa vielä ihastelemaan.

Hehkuttelin Kinosakin onsen-kylää jo aikaisemmin, mutta kyseistä hupia löytyikin jo puolentoista tunnin päästä. Puoli tuntia junalla luoteiselle pääteasemalle ja tunti paikallisliikenteen bussissa vuoren rinnettä ylös-alas. ”Kylä” tai pikkukaupunki oli sympaattisemman oloinen suurkaupunkiin verrattuna ja ihmisiäkään ei VIELÄ ollut liikaa. Lähdimme siis tekemään perinteiseen tyyliin kierrosta ja katsastamaan paikkoja. Kylän keskustaa täplittivät useat onsen kylpylät, ilmainen jalkakylpy ja juoma-allas josta sai maistella rautapitoista lähdevettä. Veren makuhan siinä ryystäessä suuhun tuli. Päätimme, että kylpyyn ehtii hieman myöhemminkin ja käppäilimme läheiseen puistoon, jossa ruskan piti olla hienoimmillaan. Komealtahan siellä näytti, istahdettiin sitten jalkakylpyyn vanhan pariskunnan seuraksi ja lilluteltiin hetki ja ihmeteltiin lehtien väriä. Olen aika varma, että mun kämäinen kännykkäkamera laimentaa noita värejä. Palattiin takaisin lähtöpisteeseen eri reittiä, haettiin lounasta コンビ:sta eli convenient storesta ja istahdettiin kylän läpi virtaavan joen ääreen mussuttamaan.

Tämän jälkeen lähdettiin etsimään kylpypaikkaa ja selvisikin, että kylpyyn ei pääse ihan joka paikkaan milloin huvittaa vaan aukioloajat ovat kussakin kylpylässä milloin itselle sopii. Kylän paras onsen oli luonnollisesti mennyt jo aivan tukkoon vierailijoista niin sinne ei kannattanut yrittää. Löysimme lopulta kivan pienen paikan, johon joutui kymmenisen minuuttia vielä odottelemaan. Ystävällinen täti esitteli meille odotellessa kuumavesipumppujärjestelmää, jolla vesi pumpataan 200 metrin syvyydestä meidän iloksemme. Se siitä harhakuvasta vuorilla pulppuavasta luonnon kuumasta lähteestä. Itse kylpylä oli tosiaan aika vaatimaton koon puolesta, mutta kuitenkin siisti ja kaikki odotettu löytyi. Istumasuihkut, normaalilla vedellä täytetty allas huuhtelua varten, ruskeaa super terveellistä kuuman lähteen vettä toisessa altaassa ja vielä kylpyamme johon uutta vettä porisi koko ajan. Siellä sitten vierähtikin tunti lilluessa ja jäähdytellessä. Täytyy sanoa, että kunnon sauna kyllä miellyttää itseä enemmän, mutta paremman puutteessa tuokin menee. Muut palasivat tämän jälkeen jo dormille, itse tein vielä yhden kierroksen toisessa puistossa, hiilihappolähteellä, parilla temppelillä (yhdellä oli ikivanha pyhä kirsikkapuu kasvamassa, ikä ehti unohtua) ja toisessa puistossa vesiputouksella ennen kuin palasin lähtöpisteeseen ja rupesin ihmettelemään, että milläs bussilla sitä oikein pääseekään takaisin. Parhaalla japaninkielen taidollani sitten selvittelin parin pojan kanssa, että olen oikeassa paikassa ja ylpeänä voin sanoa päässeeni hengissä takaisin.

Sunnuntaina lähdin Semyon kanssa Davidin isäntäperheen mukana Davidin sanojen mukaan ”järven rannalle Kioton lähelle”. Todellisuus olikin koko päivä autossa istumista ja reissu pohjoisrannikolle Obamaan. Matkan varrella pysähdyttiin Miyama Kayabukin kylässä. Kylä on parisataa vuotta vanha ja pidetty entisessä kuosissaan. Sammaleiden peittämät kaisla-riisikatot, vessana reikä lattiassa, kylpyhuoneena tynnyri bambulattialla ym. perussetti. Hämmentävää mistä sinne vuorien keskelle aikanaan raahasivat kaislat. Ilmeisesti noissa taloissa asuu vielä nykyäänkin ihmisiä, kun asiasta host mamalta kysyin loistavalla kielitaidollani. Matka jatkui meren rannalle, jossa lähdettiin sitten pikku kruisailulle merelle. Komeita maisemia kyllä. Jengi kalasteli merenpinnalla kelluvilta lautoilta ja ei kai siinä muuta ihmeellistä mainittavaa ole. Kruisingin jälkeen takaisin autoon ja tuntien paluumatkalle, jonka aikana viihdytin itseäni pohdiskelemalla paikannimien perusteella kanjien merkityksiä. Autoilua tuli varmaan sellainen 350 km yhteensä, mikä ei täällä vuorien keskellä ole mikään ajomatka Jyväskylästä Helsinkiin.

Maanantaina suunnattiin Jeremyn kanssa BSP:n (Brothers and Sisters jotain, edesajavat ulkomaalaisten ja paikallisten kanssakäymistä) järjestämälle päiväretkelle instant ramen museoon ja Minoo’n luontopuistoon. Jengiä olikin sitten paikalla useampi kymmenentä ihmistä. Pikanuudelit kehitti vuonna 1958 ensimmäisen kerran Momofuku Andon toimesta. Ajatus syntyi japanilaisten hakiessa sodan jälkeen päivittäiset nuudeliannoksensa ja Momofukun pohtiessa, että olisipa kiva kun ihmiset voisivat ottaa mukaansa monen päivän safkat kerrallaan. Itse museossa sitten päästiin väsäämään omat pikanuudeliannokset, jotka sitten rullasivat ”tehtaan” läpi, jossa havainnollistettiin valmistusprosessia. Hirveästi tuosta ei paria kuvaa lukuunottamatta enempää saanut irti, japaninkielen osaaminen tuli taas vastaan. Matka jatkui Minoo:n kaupunginosaan, jossa sitten väenpaljous olikin huomattava työpäivän kunniaksi järjestetyn kansallisen vapaapäivän vuoksi. Kadun varsilla myytiin paahdettuja kastanjoita ja taikinaan kastettuja, paistettuja VAAHTERANLEHTIÄ ym.. Siitä sitten parin kilsan kävely ruskan keskellä metsässä väkijoukon keskellä temppeleitä ihmetellessä ja lopulta pääsimme komealle vesiputoukselle. Vesiputouksen pitäisi olla yksi Japanin hienoimmista. Täältä käytiin tunti kääntymässä kämpillä ja lähdettiin illastamaan kaiten-sushipaikkaan nimeltä Kappa Sushi.

Matkan varrella pistäydyimme pikaisesti pachinko paikkaan. Pachinko on Japanin oma ainoa sallittu vedonlyönti tapa, jonka laitteet vastaavat periaatteeltaan yksikätistä rosvoa. Koneeseen syötetään rahalla ostettavia metallikuulia, väännetään kahvasta ja katsotaan tupakansavussa ja hirveässä metelissä valojen välkkeessä, kun pallot tipahtelevat mikä mitäkin reittiä. Mitään taitoa tai aktiivisuutta homma ei vaadi. Hämmentävää miten kukaan jaksaa noin tylsästä jutusta kiinnostua. Japanin vedonlyöntikieltoa kierretään siten, että onnen osuessa kohdalle samoilla metallikuulilla voi ostaa kultapalloja (aitoa kultaa), joita voi sitten myydä rahaksi. 

Kaiten sushi on se sushiravintola, jossa annokset kiertävät ravintolaa liukuhihnalla ja sieltä voi sitten valita mieleisiänsä tai sitten tilata omia suosikkeja erikseen, jotka saapuvat pyötään sitten pikkujunan avulla. Valkoiset lautaset maksavat 100 jeniä kipale ja mustat ovat sitten vähän tyyriimpiä. Ihan rattoisa kokemus, mutta ei tuollakaan oikein vatsaansa täyteen saa. Jotenkin tuo sushi ei kuulu loppujen lopuksi itselleni mihinkään kulinaarisen sfäärin kärkikastiin. Onneksi viime viikonloppuna pääsi sitten taas all you can eat lihan mättötalkoisiin. Tänä viikonloppuna on sitten vuorossa Hiroshiman ja Miyajiman ”luokkaretki” OUSSEP-oppilaiden kesken.

Havaintoja:

-Ihmiset suosivat täällä puudelilajikkeita koiriensa kanssa. Arimassa kummallisin näky tuli vastaan kun viitisen ihmistä kyyditsi vaatetettuja mäyräkoiria lastenvaunuissa pitkin kylän raittia...

-Täällä motoristikulttuuriin kuuluu kaasukahvan ränkyttäminen edestaas mahdollisimman ärsyttävän äänen tuottamiseksi.

-Stereotypia japanilaisten täsmällisyydestä karisee ja tuntuu pitävän paikkansa vain junien osalta. Muuten ihmiset kyllä myöhästelevät ihan yhtä paljon kuin kotipuolessakin. Junat kyllä kulkevat minuutin tarkasti.